En tiedä missä olen. On kylmä. Kävelen eteenpäin askel kerrallaan. Kylmä tuuli piiskaa kohmettuneita kasvojani. Olen tehnyt tätä jo päiväkausia, viikkoja, ehkä kuukausia.
En tiedä sijaintiani enkä päämäärääni. Silti kävelen, koska en voi muutakaan. Jos pysähdyn, tiedän kuolevani tähän kylmyyteen. Edessäni avautuu luminen koskematon lakeus, johon vain saappaani jättävät jälkensä. Piiskaava lumisade peittää nekin pian takanani.
Yöni vietän laavuissa, jotka tarjoavat edes jonkin verran suojaa. En kuitenkaan nuku kunnolla. Aamuisin olen jo uupunut. Tiedän vain että jälleen edessä on yksi uusi päivä eteenpäin tarpomista.
Joinain päivinä, kun lumisade väistyy ja taivas kirkastuu, näen ympäröivän maiseman auringon paisteessa kauniina. Voin nähdä edessäni avautuvan laakson, jonka takana odottava tunturijono saattaa olla se viimeinen, jonka yli minun tarvitsee kiiveta, koska sen takana voisi olla päämääräni. Näen mielessäni itseni kapuavan tuota rinnettä innostuksesta pakahtuneena. Viimein pääsen pois täältä.
Tiedostan kuitenkin että näin tuskin on. Miellyttävä tunne on vain hetkellinen. Kohta pilvet palaavat taivaalle ja lumisade hämärtää maiseman. Silloin jatkan vain eteenpäin. Askel kerrallaan.
Aina silloin tällöin saan yhteyden tukikohtaani. He eivät kuitenkaan ole onnistuneet määrittämään sijaintiani, eivätkä osaa auttaa minua löytämään pois täältä.
Silti toivon että jollain kerralla toiveeni toteutuisi ja heidän viestinsä olisi: "Tiedämme missä olet.". Silloin kivi putoaisi sydämeltäni ja jaksaisin taas paremmin eteenpäin. Riippumatta siitä kuinka raskas reitti pois täältä sitten olisikaan. Minulla olisi ainakin päämäärä, jonne suunnata.
Nyt vain kävelen eteenpäin. Ilman suuntaa. Päivä kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti