Loma, mikä ihana tekosyy

Kaksi viikkoa ja lomalle. Yksin Aasiaan kahdeksi viikkoa. Pelottaa.

Vai pelottaako? Tämä päivä on ollut yksi hyvä koetinkivi. On ollut huono olo, mutta olen melko hyvin onnistunut sen ohittamaan. No, työt eivät oikein onnistuneet, mutta eipä niiden lomalla tarvikaan. Sama kai se lepäilenkö kotona vai palmun alla.

Toinen pointti, joka puhuu pelkoa vastaan on se tosiasia että missään vaiheessa en ole saanut mitään hoitoa ongelmiini, vaan aina se on mennyt jollain aikavälillä ohi. Yleensä pahin tilanne on kestänyt vain tunteja tai yön yli. Sitten on ollut muutaman päivän tukalampia putkia, mutta niidenkin aikana on ollut parempia hetkiä. Eli lähinnä loman laatu voi kärsiä, mutta ei siitä mitään vakavaa pitäisi seurata.

Syy miksi todella haluaisin tuon lomani nyt toteuttaa on se että uskoisin maiseman vaihtamisen myös auttamaan asiaa. Etenkin jos vähääkään uskon siihen että osa tästä alkaa olemaan myös psyykkistä alkuperää.

Miksi tuo sitten arveluttaa. No tietysti se että oireenihan voivat pahentua tai pitkittyä. Tällöin tietysti pitäisi hakeutua hoitoon, mutta lomakohteessani ovat laadukkaat sairaalat harvassa tai ainakin kaukana.

Toinen mieltäni arveluttava seikka on se että vaikka oireeni pysyisivätkin nykyisellään, niin tällaisenkin päivän osuessa kohdalle, en ole varma kestääkö pääni sen. Tarkoitan siis sitä että kotosalla ollessa voi aina jossain määrin turvautua ajatuksen tasolla siihen että sairaanhoitoa on saatavilla, jos sitä todella sattuu tarvitsemaan. En osaa sanoa kuinka paljon tämä tieto auttaa selviämään. Toisin sanoen epäilen että matkallani tieto siitä että sairaanhoitoa ei samalla tavalla olekaan saatavilla saattaisi aiheuttaa jonkinlaisen ahdistusreaktion, joka lienee ainakin osittain ollut näiden ns. kriisieni takana.

Aika näyttää kuinka käy. Tällä hetkellä olen kaikesta huolimatta lähdössä. 

Miksi täällä aina käy näin..?

Niin, miksi?

Lauantaina oli hyvä olo ja tulevaisuus valoisa. Sunnuntaina siivosin asuntoni pitkästä aikaa. Tuntui hyvältä. Oli energiaa ja halua tehdä ja touhuta.

Sunnuntai-iltana alkoi tajuntaani hiipiä pieni heikon olon tunne. Sitä on vaikea kuvata, mitä se on, mutta kyllä sen huomaa, eikä se edelleenkään ole mielestäni henkistä laatua. Lievä pahoinvointi ja yleisheikko olo. Siinä se suunnilleen on. 

Sunnuntaina pidin päätökseni enkä sykettäni mitannut. Olin siis viikkoa aiemmin päättänyt näin. Eli en mittaa sykettäni ja yritän unohtaa sen kokonaan. Hiukan tästä tosin lipsuin, mutta sykkeen tarkkailuni oli silloinkin lähinnä toteavaa. Eli en ollut sormi valtimolla kerran tunnissa. 

Maanantaina olin töissä ja yritin pitäytyä positiivisissa ajatuksissa ja omalla päätökselläni olla terve. Ei siitä vain mitään tullut. Ahdistava heikko tunne valtasi mielen iltapäivällä. Pidin kuitenkin pääni sinänsä että tein työni, joita oli hieman kasaantunut ja menin töiden jälkeen salille, jossa tein omasta mielestäni aivan hyvän treenin. Sitten kotiin. Olo oli salin jälkeen parempi, kuten yleensäkin. 

Viime yö oli sitten taas huonoin pitkään aikaan. En oikein tahtonut saada unta vaan pyörin sängyssä. Sydän tuntui taas aktiivisemmalta pitkään aikaan mitä tulee kummallasiin lyöntikomboihin. Aamulla olin väsynyt, mutta en saanut kuitenkaan unta. Valvoin viimeiset kaksi tuntia ennen kellon soittoa.. puolittain odottaen sitä ja puolittain peläten sitä. En vain halunnut nousta ylös. 

Töihin oli kuitenkin mentävä ja edelleen yritin jatkaa optimistilinjalla eli kyllä tämä tästä. Tämä on taas jokin ohimenevä vaihe, eikä kestä kuin vuorokauden. Aamupäivä menikin hyvin ja melko pitkälle iltapäivään saakka selvisin melko mukavasti. Salillekin oli tarkoitus taas mennä. Sitten heikkous iski jälleen samanlaisena kuin muutama viikko takaperin.. tässä kohtaa mittasin sykkeenikin ja siellähän se oli hiukan päälle 45. Jalkoja paleli ja kädet tärisivät. Näppäimistöllä kirjoittamisesta ei meinannut tulle mitään. 

Piti lähteä hieman kesken kotiin. Sali sai jäädä. Olin aikeissa käydä kotona ja painella taasen päivystykseen päivittelemään tätä vointia. Kotiin päästyäni ajattelin asiaa uudelleen ja totesin että ei siitä päivystyskäynnistä mitään hyötyä olisi, koska tilanne on sama kuin ennenkin. Ei ole mitään akuuttia hoitoa vaativaa ongelmaa. Leposyke 45 on normaali. Etenkin kun ei se siellä mitattuna tietenkään aivan noin matala olisi. Ja potilaan kertomaahan ei uskota. Oletetaan että syke on väärin mitattu. Mikä siinäkin voi mennä pieleen, kun osaa seurata kellon sekunti viisaria ja laskea?


Eli kotona olen edelleenkin ja täällä ajattelin pysyä. Ajoissa nukkumaan. Vaikka väkipakolla unta palloon ja aamulla töihin. Ei tästä muuten mitään tule, jos tälle sairaudentunteelle antaa vallan. Syke on nyt näemmä 57 ja olo on jossain määrin parempi kuin aiemmin. Näin se tuntuu menevänkin. Syke alle 55 ja olo alkaa tuntumaan heikolta. 


Olen tässä edelleen miettinyt tätä sairauden tunnetta. Eli miksi minusta tuntuu jo nyt siltä että nukkuminen ei onnistu. On siis rauhaton olo. Voiko tämä tosiaan olla henkistä? En voi sitäkään poissulkea. Mutta en oikein viitsi ottaa lääkärissä puheeksikaan, kun menee pian koko homma psyykkiseksi ongelmaksi. Siihen en sentään usko.

Miltä musta tuntuu?

Tänään on ollut hyvä päivä. 

Aivan kuin olisin kokemassa paranemista. Viime päivinä olen yrittänyt miettiä, mikä tämä kokoanaisuus voisi olla, olettaen että se on nyt menossa pois. Olen päätynyt seuraavaan: 
- Kesällä tosiaan kärsin jännityspäänsärystä ja olen siitä kärsinyt mahdollisesti myöhemminkin, mutta se olkoon sivuseikka. 
- Aasiaan suuntauneelta kesälomamatkaltani (mahdollisesti) olen saanut jonkin virus tartunnan, koska oireet alkoivat uudestaan silloin. Tämä virustartunta aiheutti minulle sinussolmukkeen toimintahäiriön, joka oireilee ajoittaisena matalana sykkeenä.
- Sen jälkeen olen popsinut särkylääkkeitä oletettuun jännityspäänsärkyyn, joiden ansiosta olen saanut mahakatarrin, joka on aiheuttanut kaikenmoisia oireita heikkoudesta pahoinvointiin.

Nyt kun maha on hoidossa, osa oireista on kadonnut. Syke jatkaa matalalla taajuudella ja mielestäni aiheuttaa jonkinlaista heikkouden tunnetta osaltaan. Tämä varmaankin on mahdollista, mutta sen kanssa voin elää.

Kaikenlaista tässä on tullut mietittyä, mutta nyt tuntuu siltä että minulla ei ole mitään vaarallista terveydellistä ongelmaa. On vain hyvänlaatuisia oireita, joiden kanssa voi ja pitää elää.

Kaiken kaikkiaan fiilikset ovat tällä hetkellä positiiviset. Tästäkö lähtisi uusi elämä.. 

Ei paremmasta väliä?

Edellisestä päivityksestä on mennyt nyt jonkin aikaa, mutta olotilan ihmettely sen kuin jatkuu. Voisin väittää että mennyt viikko on ollut hyvä verrattuna kahteen edeltävään kauhuviikkoon. Harmauden seassa on ollut niitä terveen olon pilkahduksia, jotka vievät eteenpäin. Niistä huolimatta elämäni on tunnista ja päivästä toiseen tarpomista. Toivoen parempaa ja peläten pahempaa. Siitä en ole päässyt eroon kuin hetkittäin.

Lääkärireissuni viime viikolla ei paljastanut mitään lopullista. Mahdollinen helikobakteeritulehdus minulla on. Lisäksi veriarvot, jotka aiemmin ovat viitanneet mahdolliseen viruspohjaiseen tulehdukseen olivat normalisoituneet. Maksa-arvonikin olivat melkein viiterajoissa. Jatkan siis happosalpaajalääkitystä kuukauden. Sitten pidetään kahden viikon tauko ja tehdään helikobakteerirasituskoe. 

B12-vitamiiniarvo oli jokseenkin viitealueen alapäässä, joten pitäisi varmaan alkaa popsimaan tuon D-vitamiinin lisäksi myös tuota. Täytynee käydä jokin monivitamiinivalmiste apteekista noukkimassa. Tuosta on luvassa myös rasituskoe sitten kuukauden kahden päästä.

En koe itseäni tällä hetkellä tolkuttoman sairaaksi, mutta ei tämä täysin terveen miehen olokaan ole kuin ajoittain. Viikonloppu meni mainiosti, mutta tänään on ollut taas enemmän heikotusta ja huonoa vointia.

En oikein usko sattumaan. Jotenkin kummastuttaa että happosalpaajalääkityksen aloittaminen ja olon paraneminen ajoittuvat näin päällekäin. Toisaalta se että vatsa olisi kaikkien oireideni takana ilman varsinaisia vatsaoireita kuulostaa sekin jokseenkin kaukaa haetulta. No, niin kauan kun olo pysyy edes tällaisena, täytyy olla tyytyväinen siihen. Oli se sitten lääkkeiden ansiosta tai niistä huolimatta.

Tällä viikolla pitäisi käydä neurologian poliklinikalle näyttäytymässä, josko sillä saralla olisi jotain lisätutkittavaa MRI-kuvien lisäksi.

Nyt kun tuo yläpää on toiminut huomattavasti paremmin, enkä ole pariin viikkoon pelännyt pyörtyväni tai muuten vain menettäväni hallintaa, olen yrittänyt miettiä, mitä tämä heikkovointisuuteni itse asiassa on. Se ei oikein ole pahoinvointia, tai pahoinvointi on hyvin lievää. Itse asiassa häiritsevin yksilöitävissä oleva oireeni on heikkouden tunne jaloissa ja käsissä. Kyseessä on todennäköisesti vain tunne, koska viime viikolla salilla ei ainakaan merkittävää heikkoutta ollut havaittavissa.

Mitä heikkouden tunne sitten tarkoittaa? Tunne on hieman kummallinen. Tuntuu ikään kuin siltä että jalkani ja käteni olisivat juuri säpsähtämäisillään, mutta eivät sitä kuitenkaan tee. Muuta kuin juuri ollessani nukahtamaisillani. Tuntuu myös hieman siltä kuin koordinaatiossa olisi pientä laittoa eli liikkeet ovat joskus säpsähtäviä tai nopeampia kuin olin suunnitellut. Esimerkiksi hiiri saattaa heilahtaa viisi senttiä äkisti suunnitellun sentin asemesta. Lisäksi kirjoittaminen näppäimistöllä tuntuu hieman hankalalta eli joudun keskittymään enemmän siihen että saan sormeni osumaan juuri oikeille nappuloille. Vaikutus on käytännön kannalta olemattoman ja mitättömän välimaastossa, mutta se säpsähtelevä tunne siellä taustalla on se, mikä häiritsee. 

Voisin jopa uskoa että oireeni on tällä hetkellä pelkästään tuo säpsähtelyherkkyys ja kaikki muu on seurausta siitä että seuraan itseäni liian tarkasti ja ahdistun siitä. Mene ja tiedä. Tämä ajatus on seurausta siitä että sen jälkeen kun sydämen ultrastakin tuli puhtaat paperit olen pystynyt suhtautumaan sydämen temppuihin ja sykevaihteluihin huomattavasti leppoisammin. En vain välitä. Lisäksi kun olen huomannut että saatan voidan pahoin myös silloin kun sykkeeni ei ole matalalla, on minun helpompi uskoa siihen että tämä ei ole sydänpohjaista. Toki maallikkoa edelleen hämmästyttää se että sydän alkoi temppuilemaan samaan aikaan kaikkien muiden oireiden kanssa ja kukaan lääkäri ei ole ainakaan toistaiseksi myöntänyt että sydänoireilla olisi mitään tekemistä muiden oireideni kanssa tai toisinpäin.

Seuraava etappi kuitenkin oikomishoidon erikoishammaslääkäri, jolta oletan saavani kommentin että purennassani ei ole mitään niin pahasti vialla että se nämä pääoireet selittäisi. Tuon jälkeen sitten jälleen neurologi. Enpä oikein usko että olen viikon päätyttyä tätä viisaampi. Toivottavasti kuitenkin olo pysyy näinkin hyvänä....

Vuoristorata vauhdisssa...

Nyt on mennyt muutama päivä voinnin puolesta kohtalaisesti. Ei ole tullut ns. kriisiytymistä eli on vain vaihteleva heikotus ja päänsärky päällä koko ajan. 

Tänään kävin hammaslääkärissä. On sekin paikka sitä maksaa itsensä kipeäksi tuskasta. Poistettiin siis hammaskiveä. Ensi viikolla poistetaan lisää ja paikataan reikä. Lisäksi menen erikoishammaslääkärille näyttämään etuhampaiden pielessä olevaa purentaa. Raha palaa, mutta eiköhän tämäkin kortti kannata kääntää. Eli jos purentavika on kaiken tämän pääsumun takana, niin mielelläni laitan jokusen euron sen korjaamiseen. Katsotaan...


Tosiaan tänään olin myös töissä melkein lakisääteisen työpäivän. Huomenna yritetään päästä lakisääteisen yli. Kävin myös salilla lähinnä mielenkiinnosta tuota jäseniä vaivaavaa heikotustunnetta kohtaan. Eli halusin selvittää, onko kyseessä vain heikotuksen tunne vai todellinen voiman puute. Noh, lopputulos oli että paha sanoa. Noin 75 prosenttisen treenin tein suuremmitta ongelmitta. Jos olisin pessimisti, sanoisin että vähän reidet menivät tukkoon enemmän kuin ennen, mutta onhan tässä nyt taukoa ollut muutenkin. Ota tästä selvä. Taidan unohtaa tämän heikotuksen nyt viikoksi ja juttelen siitä neurologille viikon päästä, kun sen aika koittaa.

Tosiaan monta melkoisen hyvää päivää takana. Optimistisuus orastaa. Olisiko se sittenkin se vatsa tässä taustalla... No, ylihuomenna saan tulokset helikobakteerikokeesta. Peukut pystyssä että jotain löytyisi.

Hmmm.. Toinen positiivinen teksti putkeen. Toivottavasti tästä tulee tapa. Tosin edellisillä kokemuksilla perustellen, en oikein jaksa uskoa. 

Suunta parempaan?

Tänään on jälleen ollut se parempi päivä. 

Olen päätynyt miettimään paljon sitä, miltä tuntuu, kun pääseen tästä sairauden tunteesta eroon. Mahtaa olla mieletön fiilis. Ehkä pienimuotoinen onnenkarjahdus pääsisi ilmoille jo silloin, jos saisin jonkin diagnoosiin. Niin kauan kun ei ole diagnoosia mistään pahemmasta, olettaman täytyy olla että tämä paranee. Tuon paranemisen odottaminen nostaa fiilistä. Luulisi että tämän kokemuksen jälkeen osaisi arvostaa terveyttä enemmän. 

Tämän päivän parempi olo on mielenkiintoinen. Mistä se johtuu? Ei kai niillä vatsapillereillä voi olla oikeasti vaikutusta. Toivon vaikken usko.

Viime öinä olen kuitenkin nukkunut paremmin vaikka päivisin olo on ollut keskimääräistä surkeampi. Tajusin juuri myöskin etten ole pariin viikkoon kokenut pidempiaikaista matalaa sykettä.

Kaikkinensa siis tuntuu kummalliselta, kun ei tiedä onko menossa parempaan vai pahempaan suuntaan. Pessimisti sisälläni sanoo että tämä on sitä normaalia vaihtelua. Nyt tuntuu paremmalta, huomenna taasen ei.

Jotenkin uskon tuota pessimistiä, mutta pessimisminkin keskellä täytyy muistaa ajatella niitä positiivisia faktoja. 

Kyllä tämä tästä vielä hyväksi muuttuu.

Tylsä asiapitoinen teksti

Kävinpähän sitten jälleen sisätautilääkärin puheilla. 

1. Mahdollista hänen mukaansa on että kärsin jostain viruspohjaisesta tulehduksesta veriarvoihin perustuen. Samoissa veriarvoissa saman lääkärin edellisen arvion mukaan ei ollut mitään vikaa. Tosin ei silloin ollut näin pahoja oireitakaan. Minun on hieman hankala uskoa tätä. Siispä kontrolloimme samat veriarvot (laaja verenkuva) uudelleen.

2. Vatsakatarri voi olla vaikkei varsinaisesti olekaan vatsaoireita. Koelääkitys vatsahappoja salpaamaan ja helikobakteerikoe. Nyt kun ajattelen taaksepäin, muistan että syödessäni nexiumia vointi oli hyvä ja heikkeni heti kuurin loputtua. Voisiko tässä olla jotain perää. Jotenkin tuntuu kaukaa haetulta että vatsaoireet olisivat koko kokonaisuuden taustalla.


3. Katseli myös kaula- ja rintarangan röntgenkuviani ja totesi että onpas ranka huonossa kunnossa näin nuorelle kaverille. Liikkuvuus oli kuitenkin hyvä, joten ongelmieni ei pitäisi johtua siitä.  Tämä ei aiheuttanut lisätoimenpiteitä. Paitsi että täytyy tosissaan alkaa hoitamaan noita yläselän ja niskan lihaksia, jotta ranka kestäisi vielä ainakin 50 vuotta. Jahka tästä taas salikuntoon tokenen.


4. Lisäksi katsomme B12-vitamiini- ja kalsiumarvot. Vaikka harvinaista onkin että näiden puutteesta kärisisin.


5. Lisäksi virtsanäyte, koska tätä ei ole vielä otettu. Mitäköhän siitä voi selvitä? Taas jäi kysymättä jotain näemmä. Pitänee tutkia internetiä.


Näillä mennään taas viikko eteenpäin. 


Vointi on tänään ollut yllättävän hyvä huonon aamun jälkeen. Kai sitä pitäisi vähän kiireisimpiä töitäkin koittaa tehdä, kun ei kerran ole aivan kuolemankielissä. Sairaslomaa nyt kuitenkin tuli lisää.

Yksinäinen vaeltaja

En tiedä missä olen. On kylmä. Kävelen eteenpäin askel kerrallaan. Kylmä tuuli piiskaa kohmettuneita kasvojani. Olen tehnyt tätä jo päiväkausia, viikkoja, ehkä kuukausia. 

En tiedä sijaintiani enkä päämäärääni. Silti kävelen, koska en voi muutakaan. Jos pysähdyn, tiedän kuolevani tähän kylmyyteen. Edessäni avautuu luminen koskematon lakeus, johon vain saappaani jättävät jälkensä. Piiskaava lumisade peittää nekin pian takanani. 

Yöni vietän laavuissa, jotka tarjoavat edes jonkin verran suojaa. En kuitenkaan nuku kunnolla. Aamuisin olen jo uupunut. Tiedän vain että jälleen edessä on yksi uusi päivä eteenpäin tarpomista. 

Joinain päivinä, kun lumisade väistyy ja taivas kirkastuu, näen ympäröivän maiseman auringon paisteessa kauniina. Voin nähdä edessäni avautuvan laakson, jonka takana odottava tunturijono saattaa olla se viimeinen, jonka yli minun tarvitsee kiiveta, koska sen takana voisi olla päämääräni. Näen mielessäni itseni kapuavan tuota rinnettä innostuksesta pakahtuneena. Viimein pääsen pois täältä.

Tiedostan kuitenkin että näin tuskin on. Miellyttävä tunne on vain hetkellinen. Kohta pilvet palaavat taivaalle ja lumisade hämärtää maiseman. Silloin jatkan vain eteenpäin. Askel kerrallaan.

Aina silloin tällöin saan yhteyden tukikohtaani. He eivät kuitenkaan ole onnistuneet määrittämään sijaintiani, eivätkä osaa auttaa minua löytämään pois täältä. 

Silti toivon että jollain kerralla toiveeni toteutuisi ja heidän viestinsä olisi: "Tiedämme missä olet.". Silloin kivi putoaisi sydämeltäni ja jaksaisin taas paremmin eteenpäin. Riippumatta siitä kuinka raskas reitti pois täältä sitten olisikaan. Minulla olisi ainakin päämäärä, jonne suunnata.


Nyt vain kävelen eteenpäin. Ilman suuntaa. Päivä kerrallaan.