Epäuskoa ja epätoivoa

Kaikkea sitä saa kestää. Vointini on tässä syksyn aikana heikentynyt hiljalleen ja nyt saisi alkaa riittää. En vain tiedä, miten tätä tilannetta lähtisin katkaisemaan. Kertoilen joskus myöhemmin,  miten tähän tilanteeseen on päädytty, mutta tähän lyhyt kuvaus nykymenosta.

Ensinnäkin se, mitä nyt ajattelen: olen varsin vakuuttunut siitä, että nyt puhutaan psyykkisistä ongelmista. Näin jälkeenpäin olen voinut tutkailla näitä sairauskokemuksiani hieman etäämmältä ja objektiivisemmin. On kohtalaisen selkeää, että mahdollisen kilpirauhassairauden lisäksi mukana on jotain psyykkistä. Ollut mahdollisesti koko ajan. Olen vain kieltänyt sen mahdollisuuden.

Miksi näin? Olen kertoillut kuinka oloni on ollut "parempi". Tällä "paremmalla" olen tarkoittanut sitä, että olen pärjännyt. Ehkä juuri sen vuoksi, että olen myöntänyt itselleni psyykkisen sairauden mahdollisuuden ja sen vuoksi en ole varsinaisesti pelännyt mitään fyysistä sairautta vaikka välillä on huipannutkin. Tämän lisäksi olen huomannut, että nämä huimaukset ynnä muut oireilut ovat olleet ainakin jossain määrin paikkasidonnaisia. Esimerkiksi siis kauppakeskuksessa, työpaikkalounaalla ja niin edelleen. Eikä niistä ole mitään sen pahempaa seurannut.

Nyt oireiden voimistuessa olen jatkanut tämän saman mantran parissa ja edelleen se tuntuu pitävän kutinsa. Vaikka työpaikkalounastaminen ottaa koville sen vuoksi, että ihmisten puheet sekoittuvat päässäni infernaaliseksi hälinäksi, se menee ohi kun palaan työpisteelleni. Tämä olisi kai luokiteltavissa jonkin asteiseksi paniikkikohtaukseksi ja koska välttelen tilanteita, joissa tätä esiintyy, tilanne kai luokitellaan paniikkihäiriöksi. Voin sanoa, että nuo tunteet eivät todellakaan ole aina aivan lieviä. Varsinkaan viime aikoina.

Näiden kohtaustyyppisten oireiden lisäksi koen oloni voimattomaksi ja - pakko myöntää - levottomaksi. Tämä voisi lyhyen kotipsykiatrian perusteella viitata yleistyneeseen ahdistushäiriöön, joka kieltämättä melko hyvin voisi selittää oireitani. Tuo levottomuus tosin mielestäni johtuu siitä, että minua pelottaa ajatus oireiden edelleen pahenemista, eikä toisin päin. Tässä on siis hieman muna-kana -onglmaa..

Lisäksi jonkinasteinen stressi liittyen työpaikkani muutostilanteeseen laukaisi minussa uudelleen nukkumis- ja nukahtamisongelmat. Viimeiset kolme yötä ovat olleet todella kehnoja. Ensinnäkin sänkyyn mentyäni pyörittelen todella pitkään erilaisia ajatuksia mielessäni. Tätä tosin olen tehnyt aina. Olen ollut hidas nukahtaja. Olen kokenut sen hyväksi tavaksi hallita stressiä eli se hetki kun menen maate, on minun omaa aikaani, jolloin voin miettiä ajankohtaisia asioita ja ongelmia ja myös lakaista niitä maton alle. Mutta tämä ei ole se ongelma. 

Ongelmat alkavat siinä vaiheessa, kun yritän ummistaa silmäni ja antaa unen tulla. Unen sijaan valveajatukseni sekoittuvat painajaisunimaisiin mielikuviin ja alkaa tuntua siltä, että huone pyörii sänkyni ympäri tai jotain sen kaltaista. Kuitenkin on jossain vaiheessa pakko avata silmät ja todeta, että ei tässä mitään. Kun sitten jollain tapaa saan huijattua itseni unten maille, menee 1-2 tuntia ja herään. Tai itseasiassa ensin näen painajaista, jossa taas nuo painajaismaiset surrealistiset asiat saavat minut täydellisen hädän valtaan. Tästä, kun ensin herää, kestää kotavanen ennen kuin aivoni suostuu tajuamaan, että ei edelleenkään ole mitään todellista hätää. Mutta hereillä ollaan taas ja voinkin aloittaa uudelleen nukahtamisyritykset.

Näissäkin kokemuksissa on ero edellisiin vastaaviin keväältä 2011. Se on se, että tuolloin annoin tuntemuksenieni viedä minua mennessään ja nehän tempaisivat minut entistä syvemmälle painajaisiin. Nyt herätän itseni ja mietin loogisesti läpi tilanteen, enkä anna tilanteen pahentua. 

En silti nuku kunnolla.

Pitkä vuodatus, mutta ei tämä olo nyt hurraa -huutojakaan aikaan saa. Olen miettinyt, että jatkanko eteenpäin ja yritän ajatella oireeni mäkeen vai mennäkkö työterveyteen puhumaan asiasta. Toisaalta haluaisin juuri tällä hetkellä pitää työnantajani erossa tästä... eli pitäisikö vain mennä jollekin yksityiselle psykiatrille. Tässä on sellainen pelko, että jospa psykiatri toteaakin minut psyykkisesti terveeksi. Tällöin koko korttitaloni romahtaisi, enkä tiedä mitä siitä seuraisi.

Tällaisillä fiiliksillä tällä kertaa.