Olen luonnolisesti miettinyt tilannettani monelta kantilta. Totuushan on se että mitään elimellistä vikaa tai edes mitään epäilyttävää ei ole löytynyt, joten ymmärrän hyvin että tilanne viittaa psyyken ja hermoston puolelle. Minun mieleni ei tätä tahdo uskoa, koska se kuvittelee että olen mieleltäni vahva yksilö, eivätkä psyyken sairaudet voi koskea minua. Loogiseen ajatteluun pyrkivänä uskon tietysti itsekin, kunhan olen riittävän varma siitä että mistään muusta ei voi olla kysymys. Nyt tilanne on kuitenkin edelleen se että uskoni ei ole riittävän vahva.
Niinpä olen päätynyt seuraavaan toimintasuunnitelmaan.
1. Pyrin pääsemään psykiatrin konsultaation, kuten edellä jo kirjoitin.
2. Lisäksi toinen fysiatrin konsultaatio lienee paikallaan, koska edellinen diagnosoi oireeni niskaperäiseksi lähinnä lähetettä lukemalla. Tästä saisi vahvistuksen sille että niskaakin kannattaa hoitaa tai sitten vaihtoehtoisesti sen voi lopettaa tarpeettomana.
3. Neurologin konsultaatio hälventäisi lieviä pelkojani siitä että tämä ongelma olisi sittenkin neurologista pohjaa. Tiedän että ei siellä hirvittävästi ns. normaaleja vaihtoehtoja ole, mutta toisaalta on olemassa suuri määrä harvinaisia sairauksia, joiden puolelle jotkin oireeni voisivat täsmätä. En itsekään pidä tätä todennäköisenä, mutta tuntuu siltä että mieleni vaatii tätä uskoakseen.
Mielestäni tuo kardiologin konsultaatio meni sinänsä pieleen että oma vointini oli juuri sillä hetkellä niin huono että annoin hänen viedä minua kuin litran mittaa. Eli alkaa diagnosoimaan hermostollista häiriötä ja keskittyen sitten siihen. Kun itse olisin halunnut keskustella sydän- ja verenkiertoelimistöperäisistä mahdollisuuksista ja sulkea näitä perustellen pois. Näin minunkin olisi ollut helpompi uskoa esitettyyn diagnoosiin. Nyt tuo perusteluvaihe jäi kokonaan pois ja minun näkökulmastani hypättiin suoraan diagnoosiin. Toki lääkäri mielessään on käynyt tuon perustelun, mutta kun oma mieleni haluaisi tietää myös, miten lopputulokseen päädyttiin. Olen huomannut että tämä on seikka, joka useasti lääkäreissä minua häiritsee ja jää vaivaamaan. Potilaalle ei kerrota, kuinka diagnoosiin on päädytty; se vain ilmoitetaan totuutena.
Voisikohan oireisiisi auttaa, jos käyttämäsi lääkkeen annosta kohotettaisiin? Nyt sitä ei varmaankaan käytetä varsinaisissa masennusannoksissa, koska sinulla ei masennusta ole. Jos sen nostaisi masennuksessa käytettäviä annoksia vastaavaksi. Mitä mieltä olet?
VastaaPoistaDiagnoosin saanut nuori nainen
Minulla vaihdettiin tuon kardiologikäynnin yhteydessä mirtatsapiini SSRI-lääkkeeksi nimeltä sepram. Olen tuota syönyt nyt viikon.
VastaaPoistaToivottavasti auttaa edes jonkin verran, koska muuten on keinot ns. loppu.
Ehkäpä sua vaivaa sellainen sairaus kuin luulosairaus :) Mulla on kans samantyylisiä ongelmia kuin sulla, ollut jo 10 vuotta, ja niitä on hoidettu vain paniikkihäiriönä.
VastaaPoistaMitkään terapiat ei poista oireita, joten en usko että paniikkihäiriöstä voi edes parantua, ainut, että sen kanssa voi oppia elämään..noh muuta vaihtoehtoahan ei oikeastaan ole. Terapian avulla voidaan toki yrittää lieventää katastrofaalisia tulkintoja joita sairaus väistämättä aiheuttaa.
Oon satavarma, että jokin piilevä sairaus mulla on, mutta niin kauan kun sitä ei kerran saada kokein selville niin se tuskin kovin vakavaa on. Eiköhän se sitten aikanaa muutu niin vakavaksi, että löytyy viimenään oikea diagnoosi.
Nyt vaan menen päivä kerrallaan kummallisten fyysisten oireiden kanssa ja yritän rankimpien ahdistusten aikana ajatella, että "tämä on tapahtunut mulle ennenkin, useita kertoja ja olen niistä ennenkin selvinnyt" rauhottavat auttavat varsinaiseen paniikkikohtaukseen.
Vielä sen verran, että itse epäilen ongelman olevan jossain sydämen sähköjärjestelmässä, jonkinlaista satunnaista Bradykardiaa.
VastaaPoista